Kuka sensuroidaan, kuka ei.

Mainosalan paradoksit ovat sitten loputtoman kiehtovia.
Tänään kävin Kulttuuritehdas Korjaamolla Julisteita ihmiskaupasta -näyttelyssä - piti mennä vilkaisemaan millaisia ne julisteet olivat jotka JC Decaux tällä kertaa päätti sensuroida katukuvasta.

JCD:n logiikka siitä, mikä on soveliasta näytettävää bussipysäkeillä on kyllä varsin... hömm, kiinnostavaa. Yksi sensuroisduista kuvista oli Jyrki Konttisen nainen seksinuken suulla. Hieno, väkevä ja pistää ajattelemaan. Mutta JCD:n mielestä ei kelpaa katukuvaan.

Muistatteko jokunen vuosi sitten Dieselin Stay Young Forever -mainossarjan, jossa vahanuket esittivät 1800-luvulla syntyneitä mallityttöjä ja -poikia?



Hienoja, väkeviä ja pistivät ainakin minut ajattelemaan kuinka mainonta ja muoti esineellistää ihmisen ja miten elämästä vieraantunutta ja tylsää mainoskuvaston nuoruudenihannointi onkaan ja kuinka mahdottoman kliinisiä kaikki vaatemainokset ovat.
Hyvin kelpasivat abreihin, siitä huolimatta että yleisönosastoilla puhistiin kovasti siitä meneekö teinityttöjen minäkuva nyt lopulliseti sekaisin.

Tai sitten vielä vanhemmat Benettonin mainokset: mustat kädet, kalasnikov ja luu. Tai bosnialaisen sotilaan veriset vaatteet.

Oikeasti järkyttäviä kuvia. Saavat ainakin minussa aikaan samanlaisen epämääräisen - ja epämiellyttävän - kuristavan tunteen kuin Animalian julistesarja eläinten tehotuotantoa vastaan.

Arvatkaas kumman putiikin kuvat hyllytettiin. Annan vihjeen: hyllytettyjä mainoksia ei allekirjoittanut mainontaan miljonia käyttävä monikansallinen vaatefirma. (Mainonnan eettisen neuvoston mielestä muuten Animalian kampanja oli ulkomainontaan sopivaa.)

Minua tämä JCD:n itse itselleen antama luottamustehtävä kansallisena mainossensorina kiinnostaa ennen kaikkea ammatillisesti: mainonnan suunnittelijana tahtoisin tietää koska uskaltaa asiakkaille suunnitella ulkomainoskamppista ja koska ei.

Näin yhtäkkiä ajateltuna näyttää siltä että sietokyky ylittyy

1) kun on kysymys mainoksesta joka ei saa ihmisiä kivalle tuulelle.

Se sellainen kuristava tunne kun syntyy ainakin minulla silloin kun joku kehtaa muistuttaa siitä, että olen ihan jumalattoman etuoikeuttettu ja onnekas olento, jolla olisi mahdollisuuksia tehdä tästä maailmasta parempi paikka jos vain viitsisin. Mutta suurimman osan aikaa en viitsi, vaan nautiskelen vain elämästäni ja suljen silmäni siltä, että minun mukavuuteni hinta on toisten tuska. Ei ollenkaan mukavia ajatuksia. Shoppailufiilikset katoaa ihan tyyten, olipa sitten ostoslistalla naisia, kanoja tai vaateita.

2) ja silloin kun omantunnon pistoksen maksaja oli joku muu kuin mainontaan miljoonia käyttävä monikansallinen firma.

Ikävää on se, että melkein kaikki yhteiskunnallinen mainonta pyrkii saamaan ihmiset ajattelemaan muutakin kuin omaa napaansa, ja yhteiskunnallista mainontaa useimmiten tekevät tahot joilla ei juurikaan ole rahaa hölvätä mediaostoihin. Silloin pitää osua kertanäkemällä suoraan sydämeen.

Esimerkiksi Animalian kohdalla voin hyvinkin kuvitella että kamppiksen tekemiseen upposi putiikin toimintabudjetista leijonanosa, ja voin myös kuvitella miten iso katastrofi JCD:n divine intervention on ollut.

Mukavaa taas on se, että JCD:n sensuroitavaksi päätyminen näyttää takaavan sen, että kamppiksesta tulee kansallinen puheenaihe.

Ehkä JCD:n pitäisikin lanseerata uusi tuote yhteiskunnallisille mainostajille: TehoMaxi, parempaa GPR / CPI -suhdetta et saa mistään! Ja samalla voit itse asiassa unohtaa myös kalliin mainostuotannon: JCD toimittaa TehoMaxi-lehdistötiedotteen valtakunnan päämedioihin, ja sitten vaan keräämään juttuja leikekirjaan ja laskekelmaan bruttokontakteja ja tiedostettuja näkemiskertoja.